Poljin muutaman päivän, kunnes sain kyllikseni helteestä. Käsivarret paloivat ja niska, vaikka rasvasin niitä korkeakertoimisilla ahkerasti. Kun tulin kotiin, huomasin ensiksi, että se on siivottu. Kiitos Y.

Sitten huomasin, että nurkasta puuttuu kirjoituspöytä ja makuuhuoneesta pieni matto. Raahasin retkiröykkiön nurkkaan ja levitin sen hajalleen täyttämään tyhjyyttä. Lopuksi porasin ryijylle uuden paikan lähemmäksi nurkkaa. Ja siltikin se näyttää tyhjältä ja sitäkös tässä nyt on itkeskelty, sitä tyhjyyden konkretiaa.

Makuuhuoneen oven voi sulkea, mutta nurkka on aina näkyvissä. Se on todellinen, kosketeltava tai ei-enää-kosketeltava muisto siitä, että minä olen jäänyt yksin ja hän on lähtenyt. "On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." Mutta miksi hän lähti ja minä jäin? Minunhan piti olla se Nuuskamuikkunen, seuraa sietämätön sielu ja yksinäisyyteen pakeneva teltta-asukki.

Ja sitten, jostain omituisesta syystä tapasin kuitenkin nettituttavani, joka oli - luultavasti edelleen on - sangen kiehtova ja omituinen - hänkin. En halunnut seksiä, hän halusi. Minä sanoin ei, hän riisuutui. Sen jälkeen lihani antoi periksi, myöntyi. No, niinhän meille on opetettu, ettei sen pitäisi tuntua hyvältä ilman syvää luottamusta, mutta se tuntui hyvältä.

Oli niin hyvä ja kokonainen olla, kun joku laski päänsä rinnalleni ja uitti sormiaan rintakarvoituksessani ja kouristui sormieni tahdissa, upotti kyntensä lihaani, jännittyi, huohotti, vapisi ja jännittyi yhä uudestaan ja sen jälkeen sanoi "kiitos". Oli niin hyvä ja kokonainen olla, kun vierellä oli joku, joka ei kääntänytkään selkäänsä eikä sanonut, että "sä et osaa yhtään".

Ehkä minä vieläkin osaan koskettaa naista, edes jotenkuten.