Olen katkera. Tein tyhjää työtä suhteen eteen. Luotin turhaan, liikaa. Pelkään. Pelkään yksinäisyyttä ja lapsettomuutta. Pelkään ettei minua hyväksytä koskaan, että minussa on jokin perusteellinen vika. Pelkään etten opi koskaan hallitsemaan tätä peliä, jota pelataan eri suuntiin puheilla ja teoilla. Tämä on yksilöllisyyteen perustuva suunnanmuutospeli, joka ei sovi hitaille joukkuepelaajille. Kova harjoittelu ja tahto eivät auta kuin alkuun. Loppu on eläimellistä vainuamista. Huonosta hajuaistista rangaistaan, naisen luonto kostaa.

Ei auta, vaikka exäni hieroo kiivaasti ystävyyttä, salii negatiiviset tunteeni ja tukee. Tai auttaahan se, olen siitä kiitollinen. Kiitos! Siltikin minusta samalla tuntuu, että tämä on hyväksikäytön seuraava vaihe. Ensin minua käytettiin suhteessa, nyt ystävyydessä. Millainen ystävä hän on, onko hän ystävä? Pelaako hän itselleen parempaa paikkaa vai pelaako hän minulle? Ehkä kumpaakin. Niin kai me kaikki.

Kai tästä on vain pyrittävä eteenpäin, harmaana sutena, takkuisena.

Kirkkaan keltaista on kusi
Kun sen polun varteen heittää
Ei kai saalistava susi
Ehdi jälkiänsä peittää