Nimimerkki Aplodit osui minusta nasevasti asian ytimeen kommentoidessaan, että kirjoitteluni on tietoista näytelmää. Se on totta. Tämä on pyyteellistä surua ja itseriittoista tarinan kirjoittamista, narsistista itsepetosta.

Vaikka suruni, leipomisen tuska, ajoittainen epätoivoni ja kyyneleeni ovatkin totisinta totta, niin niistä kirjoitettu esitys on tietoisuudella raiskattua ohutta tekotaidetta, tunteiden kitsiä.

En tiedä miksi teen tätä. Ehkä ainakin siksi, että luonteeni on oikeastikin narsistinen. Toinen syy lienee se, että haluan antaa kokemukselleni nimiä, koska olen niin heikko, etten kestä sitä jäsentelemättömänä. Nimeäminen on hallintaa, vaikka hallinta olisikin harhaa. Tärkeää on hallinnan kokemus, ei hallinta sinänsä.

Narsistista kai on sekin, että surua kokiessani mietin melkein aina, olenko oikeutettu suruun.