Muutaman päivän olen kärsinyt tyskähtelevistä itkunpurkauksista ja unettomuudesta, mutta viime yönä sain nukuttua. Juuri nyt en syytä itseäni tai muita, vaan leijun tilanteesta erillään ja odotan. Olen poissa ja hiljaa. Aallot sortuvat rantaan ja tuuli virtaa nummilla. On väsyneellä tavalla sees.

Kolmen viikon päästä hän muuttaa pois, enkä voi toivoa hänelle kuin kaikkea hyvää. Hän on tukenut minua, sietänyt välillä aivan liikaa, ja minä olen yrittänyt ymmärtää ja auttaa häntä ja niellyt kohtuuttomuudet, jotka loukkasivat ja satuttivat. Silti me rakastamme. Ainakin minä. Hänestä en ole varma. Hän on jonkin verran nuorempi ja rakkaus on hänelle ehkä enemmän tarpeita ja käytäntöä kuin hidasta ja kärsivällistä tyytymistä.

Ajatelkaa, jos meren toisella puolella ei olekaan toista maata vaan tyhjyys?