On ollut taas monta päivää niin tuskaista, etten pysty lukemaan edes kirjaa. Uh!

Exex hehkui lapsionnea. Minulta pääsi itku. Ei pitäisi vertailla, mutta joskus on pakko.

Tämän päiväinen tapaaminen tarjosi vaihteeksi muistutuksen eron järkevyydestä. Miten se kauppalasku voikin olla niin sentin tarkkaa tai huoltomiehen saapuminen minuutin päälle. Mistä ihmeestä siihen ihmiseen on saatu kerättyä sellainen määrä pikkutarkkuutta ja joustamattomuutta?

Kuka sellaisen kanssa jaksaisi elää? Tuskin siinä on kysymys edes niistä senteistä tai minuuteista vaan jostain ihan muusta. Hallinnasta, halusta hallita? Kuka tietää...

En tiedä, pitäisikö minun päästää kokonaan irti exästä? Pitäisikö luopua yhteisistä iltakävelyistä, sylikkäin makaamisesta, yhdessä tehdystä ruoasta, hassuista tekstiviesteistä ja hymyilevistä korteista?

En halua. Eikä hänkään näytä haluavan. Monet kuitenkin neuvovat, että pitäisi. Vieroksuttaa tuollainen ajattelu, aivan kuin ihmisen voisi omistaa. Luovun tästä omistuksesta ja otan haltuuni uuden omistuksen. Niinkö se menee?

Ei. Ei se saa mennä niin. Kypsän ihmisen pitää pystyä ottamaan elämäänsä myös positiivisen mukana tuleva negatiivinen.

Hän on rakas. Aurinko.

Hiljainen hetki, yö, teetä, venyttelevää musiikkia ja alennushyllystä ostettua maukasta leikkelettä. Pöydällä lautanen ja muki, kauniisti kirjailtu. Tämä hetki on jaettavaksi tarkoitettu, mutta nyt ei ole jakajaa.

Sekös sattuu.

Uskon kyllä, ettet tahdo koskaan hävitä elämästäni, mutta tahto ei ole todellisuus. Sinä olet mennyt pois. Sinä olet halunnut mennä pois. Nytkö revit minusta loputkin? Vai haluanko minä tulla revityksi?