Ilta oli kirkas. Luimme ihastuksemme alussa kirjoitettuja sähköposteja, horjuvia hassutuksia, jotka kertoivat kaiken, mutta joita kumpikaan ei uskaltanut pukea sanoiksi. Ennen sanoja löysin hänen niskastaan reiän, joka piti suukotella umpeen. Ja löysin hänen ujon peitellyn halunsa ja hänen nautintonsa. Vasta sitten me puhuimme. Ehkä nautinnosta aloittaminen on helpompaa, koska se on niin ohimenevää. Sanat ovat liian totta. Ne jäävät olemaan. Ne vangitsevat, lukitsevat todellisuuteen.

-Rakastan sinua, sanoin hänelle illalla.
-Minäkin rakastan sinua, kovasti.
Sillä tavoin hän vastasi ja kuitenkin eroamme. En minä tätä ymmärrä. Eikä hänkään. Tiedän kuitenkin, että hänen on paha olla. Minä kunnioitan hänen pahaa oloaan, koska hänen kärsimyksensä on arvokas, vaikka se aiheuttaisi kärsimystä myös minulle.

Ehkä me joskus matkustamme Chileen muistelemaan vuoria ja eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaan sinertävää huntua. Me matkustamme muistelemaan sellaista, jota kumpikaan meistä ei ole koskaan nähnyt. Sitä on rakkaus, yhteisiä näkyjä, joita kumpikaan ei ole nähnyt. Sitä on rakkaus.



Kun kysyin häneltä, lähtisikö hän ajamaan kanssani pyörällä pitkin viivasuoria teitä läpi aavikon, hän sanoi pitävänsä pienemmistä asioista. Ehkä ymmärsin sen liian myöhään.