Sitä minä en ymmärrä, että keskinäinen rakkaus, huolehtiminen ja vastuullinen arki ei riitä. Kai se johtuu siitä, että olen väärinrakastaja.

Suomi24:ssa joku valittaa turvallista avioliittoa: Minulla on kaikki hyvin. On mies ja perhe. Osa lapsista muuttanut jo omilleen ja pari murrosikäistä asuu vielä kotona. Minulla on maallista mammonaa ihan riittävästi, vaikka en olekaan sen perään. Tyytyisin venyttämään penniä, jos se olisi tarpeellista.

Minulla on ihana työ ja koti maalla. Mieskin on ihan hyvä, on ahkera ja tunnollinen. Mutta miksi minua ei kiinnosta mies siinä mielessä, että viihtyisin hänen kanssaan.

Mitä pitäisi ajatella? Väärin valittu vai väärin eletty vai väärin toivottu? Mistä kumpuaa se kummallinen vaatimus, että avioliiton pitäisi olla hyvä? Eihän elämäkään aina ole. Miksi naiset miehiä useammin haluavat jättää epätyydyttävän avioliiton taakseen? Eikö järkevämpää olisi ottaa rakastaja, koska tilastollisesti tarkastellen uudetkin avioliitot tuppaavat päättymään eroon?

Jos haluaa romantiikkaa, jännitystä ja vapautta, niin miksi sen vuoksi pitää purkaa koko liitto? Eivätkö molemmat selviä helpommalla rakastajaan turvautumalla?